Debugging ain't rocket science, they say...

Well, apparently, sometimes it is. On other times, it just feels like that.

Many software developers are - for the most of their time - tasked with debugging their software; just in order to make it absolutely impossible for the program to make mistakes that could (in the worst case, for example in case of the above linked lunar module example) cost lives... or - lead "the people in charge" to wrong conclusions.

Why am I blogging about this? Well, perhaps it's easier to tell what it is that I "do" for living... I am a software developer; if I had any family, after work I'd go home and my children might ask me "daddy, what you do today?"... to which I couldn't do anything but simply answer that "I performed my duties as a software developer" - and leave it at that. Anyway, for the past 10+ years, I've worked on a project that supposedly is used to follow who works on a company and does exactly what. Furthermore, the system is designed to keep track of what the said workforce actually can do - and what it is supposed to do.

Even though it is not designed for this, I do know - without a shadow of a doubt - that the system I've designed is sometimes used to "create the unemployed". Granted, the software is not designed with that goal; instead, it is meant to measure what each and every worker within a company should be capable of - and what they indeed are capable of. Unfortunately, these days it very often means that the workers that aren't capable of what is expected from them... are "let go". They are the ones who should be able to do a given thing, but - for one reason or another - arent't capable of doing it.

So... why would I be interested in this? Well, to put it in simple terms - because I think it's necessary. I personally would feel like shit if I learned that someone - even one person - were to be "gotten the boot" because of a program I made told his/her supervisor that s/he ain't fit for the job.

How does this influence my work? For one thing, I want to make it absolutely certain that whatever I code meets the criteria set for it - at least. Also, I want to be able to understand what is actually expected of the code. This helps me point it out for the people who are in charge of determining what it is that is being designed when something it is supposed to do is illegal, or - to a lesser effect - not something it should be able to tell about people. Even though everyone says they want to know everything... honestly - they don't. They want to know what they need to know - and that is usually very far from "everything".

Anyway - to get back to the subject... sometimes debugging software honestly does seem like rocket science. When you work with a given software for a number of years, it tends to "bloat". New features are (often) added, old features are (more often than not) redesigned to work differently. Sometimes, due to all these new things and possibly some old things not working like they've originally been designed... or some old things not working as originally designed because of the new things - well... things just tend to break up. Something that was designed for one thing gets used for entirely different thing. Something that was never supposed to be used at all is brought in as an indispensable new feature. When all these redesigns occur, it is possible that something that (at the time it was designed) was very much something users couldn't live without - becomes the source of multiple problems. A piece of code - that originally did a very distinct work - now does many things... and some of those things manage to mess things other pieces of code are supposed to handle...

Those are the days that make software developers very sad. Unfortunately - all they do is code based on what is needed. When they see their "child" becoming corrupted... what can they do - but weep... and hope for a better tomorrow. And do their bloody best to keep the thing they originally lovingly brought into being from becoming a monster. Well... I think that is something every parent might face at one point or another.

Kotomaani onpi Sohjola

Nyt on meikäläinen saapunut kotimaahan erinäisten käänteiden kautta. Paria päivää ennen kuin lähtö Balilta tuli ajankohtaiseksi aloin tarkistelemaan paluulentojen aikatauluja. Ensinnäkin sain tietää että suora lentoni Denpasarista Singaporeen oli siirretty paria tuntia aiemmaksi ja reitille oli lisätty koneenvaihto Jakartassa - lopputuloksena noin paria tuntia pidempi reissu... perillä oltaisiin samaan aikaan kuin alkuperäisen lennon oli tarkoitus laskeutua.

Edellä mainitun johdosta ilmaannuin siis tiistaina Ngurah Rain lentokentälle jo neljää tuntia aiemmin kuin alunperin oli tarkoitus, jottei tulisi turhaa kiirettä - ja sain törmätä seuraavaan hupaisaan käänteeseen; lentoa oli taas ruuvattu Garuda Indonesian toimesta (ja allekirjoittaneelle turhia ilmoittelematta) siten, että käytännössä jouduin suoraan check-in -muodollisuuksien jälkeen juoksemaan portille, jotta olisin ehtinyt lennolleni. Ainut hyvä puoli asiassa oli, että kyseessä oli kuin olikin suora lento, joten turha liikesarjojen suorittaminen Jakartassa jäi kokonaan väliin. Pieni voitto, mutta voitto joka tapauksessa.

Asiasta neljänteen... Singaporessa paikallinen MRT-järjestelmä (Mass Rapid Transport, käytännössä siis metro) yllätti minut avuliaisuudellaan. Olin muuten vain ottanut mukaan edellisellä reissullani vuonna 2006 ostamani matkakortin, jota ei tässä muutamana välivuotena ole käytetty kertaakaan. Hyvin tuo tuntui edelleen toimivan, sisälsi vielä hieman päälle 3 Singaporen Dollarin edestä käyttöarvoakin. Sivumennen sanoen - Singapore on hupaisa maa. Jengiä pirusti, mutta maapinta-alaa valtiolla on niin vähän, että päivässä saaren ympäri pystyisi helpostikin pyöräilemään ... jos siis sellaisia hullutuksia haluaisi harrastaa. Lähes kaikki paikalliset myös puhuvat melkoisen sujuvaa englantia, joka on periaatteessa sangen helpottavaa. "Periaatteessa" mainittu siksi, että paikallinen kieli/murre, "Singlanti", Singlish, on mielenkiintoinen sekoitus Englantia, Mandariinikiinaa, Malesiaa (joka käytännössä on liki sama asia kuin Indonesiassa puhuttu kieli, jota jonkin verran osaan) sekä muutamia muita satunnaisia kieliä. Jokunen hämmennys asiasta tietenkin aiheutuu; lentokentällä etsiessäni "Luggage Depositia", matkatavarasäilytystä, minulle selvisi, että kyseisen toimipisteen nimi on "Left Luggage"... siis what; jätetyt tavarat... no, kai se jotenkin järkeenkäypä nimitys on. Pientä hymyilyä aiheuttaa myös MRT:ssä kilvet, jotka kehottavat varomaan "alighting" matkustajia - muualla maailmassa käytetään yleisemmin "debarking/disembarking"-nimitystä poistuville matkustajille. No, maassa maan tavalla.

Vaihdettuani mannerta alkoivat "ongelmat" Amsterdamissa heti koneesta noustessa. Tavallisesta oppimastani rutiinista poiketen passeja pyydettiin näyttämään heti portilla (siis todellakin lentokoneesta poistuttaessa). Meikäläisen pärstävärkki on hieman passikuvan ajoista muuttunut - kuvassa olen nimittäin piilolasit päässäni ja karvaisena kuin kananmuna... tästä seurasi lyhyt pyyntö "siirryttekö tuonne sivuun hetkeksi odottamaan" ja noin kymmenen minuutin periodi, jossa varmaan viisi eri rajavartijaa kävi tutkailemassa uljaita piirteitäni kukin vuorollaan. Tämän jälkeen pääsin jatkamaan matkaani, kunnes sama episodi toistettiin Schengen-alueen passintarkastuksessa. Pitää varmaan ensi reissulle lähtiessä muistaa käydä parturissa tai opetella syömään banaaneja. Puoliruskettuneella (ilta-aikaan ravintolan katetulla terassilla istuessa ei nimittäin hirveän helposti rusketu) karvanaamalla ei ole näemmä helppoa.

Kotimaassa ensimmäinen kosketus siihen kuinka hyvin asiat toimivat oli se, kun ostin junalipun ja sain odottella parikymmentä minuuttia myöhässä ollutta junaa. Mainitsemisen arvoista on, että vaikka Aasiassa usein puhutaan aikataulujen kusevan milloin mistäkin syystä, tämä oli ensimmäinen myöhästynyt yhteys koko matkani aikana. Ei ollut kiva seisoskella asemalaiturilla hädintuskin nollan yli olevassa kelissä... mutta: "Sohjola Sohjola, sellane o Pohjola"... kai tätä nyt taas hetken kestää - varsinkin kun pikkuhiljaa ilmeisesti se kesäkin on jo tulossa... mukamas.

Uuden vuoden odotusta (eli "Joulu on taas"...)

Olin tähdännyt reissuni siten, että Balin Hindukalenterin mukainen uuden vuoden juhla, Hari Raya Nyepi, osuu matkani varrelle. Kyseessä on sangen mielenkiintoinen päivä, sillä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta koko saari pysähtyy vuorokauden ajaksi. Lentokenttä suljetaan, valot sammutetaan (suurten turistihotellien sisätiloja lukuunottamatta) ja kukaan ei saa liikkua ulkotiloissa, ei syödä eikä juoda tahi tehdä töitä. Hulluista suomalaisista koostunut poppoo vetäytyi saaren pohjoisosaan, jossa ei ollut ihan yhtä tiukkapipoista (olen nimittäin yhden kerran viettänyt Nyepin Denpasarissa neljän seinän sisällä, ja siinä mökkihöperöityy alta aikayksikön...) vaan meidän oli mahdollista liikkua hotellin alueella - ranta mukaanlukien - ja hiljainen musiikinsoittokin oli illan aikana sallittua... tai ainakaan kukaan ei käynyt kieltämässä.

Kuten sanottua, päivä merkkaa myös vuoden vaihdetta paikallisessa kalenterissa. Nyt olemme jo siirtyneet armollisesti vuoteen 1931 täkäläisen ajanlaskun mukaan (olen joskus funtsinut, että mistä tätä oikein lasketaan kun on kerran näinkin lähellä "meikäläistä" kalenteria, mutta mitään selvyyttä asiaan ei ole vielä tullut). Hauskaa uutta vuotta siis kaikille näin yhteisesti.

Jutun pointti oli kuitenkin siinä, että en ollut tullut ottaneeksi huomioon uuden vuoden mukanaan tuomia sivuvaikutuksia; "jouluviikkoa" yms. juhlapyhiä. Paikalliseen kalenteriin on nimittäin saatu tungettua about plusmiinus viikko Nyepistä, ensin Galungan, jolloin kaikki hindut ovat temppeliseremonioissaan ja kaikki muut vapaalla koska hindutkaan eivät ole töissä. Eli lyhyesti sanottuna; yhtään mikään ei toimi kun paikat eivät ole auki - edes ruokaa ei saa kuin kaikkein kalleimmista ravintoloista, jotka ovat onnistuneet pitämään ovensa auki. Nyepin jälkeen puolestaan oli Kuningan, jolloin tilanne oli lähes yhtä heikko kuin Galunganina, mutta ei onneksi ihan... tällä kertaa sentään sai sapuskaa.

Jasso ja pari muuta rahapeliä... vielä on muutama päivä lomaa jäljellä. Kyllä tää tästä. Täältä siis jälleen tähän ja tättärää?

Vieroitusoireiden hoitoa ynnä muuta

Niille, jotka allekirjoittanutta eivät paremmin tunne, saattaa tulla pienoisena yllätyksenä se, eiimeiset vuodet olen onnistunut pitämään itseni hengissä liki pelkästään Kotipizza-ketjun tuotteilla. Nyt perjantaina huomasin, että on kyllä jo pahat vieroitusoireet; ahistaa ja puhistaa - en ole nimittäin koko reissun aikana popsinut pizzaa ja lähimpään Kotipizza-ravintolaankin on linnuntietä (tai tässä tapauksessa varmaankin olisi parempi pistää myyrä asialle) karvan verran yli 12000 kilometriä. Asian laita oli siis korjattava mitä pikimmiten. Täkäläinen käsitys pizzojen täyttämisestä on oikein mukavissa kantimissa, joskin pientä miinusta on annettava käytetyistä pizzapohjista - ne nimittäin muistuttavat niin ulkonäkönsä kuin makunsakin puolesta pakastealtaista kaivettavia roiskeläppiä. No... eiköhän tällä hoidolla nyt pärjää reissun loppuun asti.

Mitähän muuta? Kulttuurishokki pääsi itseni yllättämään kuluneella viikolla. Tai hitot se mikään kulttuurishokki ollu; pikemminkin ihan semmoista normaalia matkaväsymystä, joka ennen pitkää käy jokaisen pitempään matkassa olevan kimppuun aina yhtä arvaamattomasti takaa päin salaa hiipien. Olin jo ihan valmis laittamaan koko reissulle pisteen tähän paikkaan, vaihtamaan lentojen päiviä, poistumaan paikalta kuin rasvattu ananas ja allekirjoittamaan kirjallisen tunnustuksen, etten tästä lähtien käy kuin vain Tjäreborgin viikon reissuilla Kanarian saarilla. Järki tuli kuitenkin väliin... sama juttu nimittäin käy about joka reissulla - oireiden hoitoon riittää kun chillailee pari päivää ihan vaan itsekseen.

Lääkityksen tarpeesta tulikin mieleeni, että täytyy käydä paikallisessa apteekissa jossain kohtaa... olen ilmeisesti pitänyt huoneessa ilmastointia hiukan liian viileällä viime päivinä; kurkku on nimittäin hiukan kipeänä. Täällä on kuitenkin se hyvä puoli, että apteekista löytyy hoito liki vaivaan kuin vaivaan ilman, että asiasta pitäisi ensin konsultoida kiireisen lääkärin kanssa - joka sitten määrää juuri sitä troppia, jota alun perinkin olit ajatellut tarvitsevasi.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin, päätän tällä erää raporttini täältä tähän.

Kaikkien kalareissujen äidin kaukainen pikkuserkku

Olen vaihtanut maisemaa nyt pariin otteeseen; ensin Ubudista Badang Bain rantakylään, ja eilen iltapäivällä puolestaan Denpasariin (tai oikeastaan siis Sanuriin). Anyway, onnistuin näemmä eksymään aiheesta jo ensimmäisessä lauseessa, joten takaisin agendaan :)

Sunnuntaiaamuna ajattelimme Markon, Jarkon ja Ilkan kanssa lähteä "kalaan". Käytännössä tarkoituksena oli siis sujahtaa veneellä merelle miekkakalojen ja delfiinien keskelle, viskata koukut veteen ja ajella botskilla ympäriinsä kiskoen kaksin käsin kaljaa - pilkkiminen suotavaa, mutta ei toki pakollista. Olimme siis katsoneet sopivan paatin ja sopineet, että lähtö rannasta on kello viiden paikkeilla aamulla; sopivasti siis, että mereltä pääsee todistamaan auringonnousua. Tehotiimimme olikin rannalla sopivasti joitakin minuutteja tasan viiden jälkeen - olimme nimittäin varautuneet paikalliseen täsmällisyyteen, ja veikkailimme että matkaan hyvällä säkällä päästäisiin jo puoli kuudelta.

Kello tuli vartin yli viisi. Kello tuli puoli kuusi. Varttia vaille kuuden paikalle tulee paikallisia alkuasukkaita, jotka selostivat, että nyt on päässyt käymään niin hassusti ja ikävästi, että varaamamme venhosen kapteeni on hivenen krapulaisena Ubudissa - noin tunnin matkan päässä. Ja oikeastaan ei kyllä ole kalastusvehkeitäkään varattuna reissua varten. Ja jos ihan totta puhutaan, niin sen veneenkin kanssa on nyt kyllä vähän niin ja näin...

Jätimme kalastusreissun toiseen kertaan tällä erää. Hieman samanlainen meininki siis kuin meikäläisellä etsiessäni Badang Baissa tietäni Blue Lagoonille... Kävelin kohti osoitettua paikkaa ja tulin tienristeykseen josta vasuriin tienviitta osoittaa jonkinmoisen hotellin pihaan ja oikealle päin tie jatkaa korkeammalle rinteelle. Valitsen oikean kaistan... BAD CHOICE, BROTHER! Tien päästä löytyy hindutemppeli ja sangen viidakkomainen polku alaspäin kohti rantaa. Rannalla katselen maisemaa; kaunista on, aallot lyövät rantaan, minä olen tässä - ja pitäis olla tuolla puolen kilometrin päässä - perrkkelle... Ei muuta kuin takaisin polkua, peruutus tienristeykseen, ja matka jatkui hotellin pihaan... josta puolestaam löytyi portaat viralliselle Blue Lagoon rannalle.

Ehkäpä sitten parempi tuuri ensi kerralla?

Onko viikonlopun jälkeen elämää?

Vierähtipä pitkä pätkä ilman ensimmäistäkään päivitystä blogiin. Syy tähän on sangen yksinkertainen; siirryin viikonlopuksi hieman tutumpiin maisemiin Ubudiin, ja tästä johtuen menetin Sanurissa naapurihotellilta "lainatun" yhteyteni...

Olen viettänyt aiemmista matkoistani näihin maisemiin isot osat Ubudissa, joten olo on vähän kuin olisi kotiin tullut. Denpasarin suunnalla piti koko ajan miettiä missä mennään (paitsi maantieteellisesti, myös asenteiden suhteen - saaren "pääkaupungin" alue kun on erittäin vahvasti painottunut turismin ympärille). Sisäinen kelloni ei tosin vieläkään ole ihan sisäistänyt, että nyt ollaan lomalla. Ei siis muuten kuin että viisarit ovat kääntyneet paikalliseen aikaan. Mitenkähän tätä selventäisi... sisäinen kelloni käy kotimaassakin hiukan oudossa rytmissä; herään myöhään ja menen nukkumaan aikaisin - tarkoittaen siis aamuneljän ja aamukuuden välillä yleensä. Tilanne täällä on koko lailla samanlainen. Tästä seuraa se ikävä puoli, että menetän aamun auringonpaisteen - mahdankohan vielä Suomeen palatessani olla vastaava kalkkilaivan kapteeni kuin lähtiessäni?

Lisäksi olen huomannut, että päätökseni jättää kamera kotimaahan ja lähteä reissuun pelkän videokameran kanssa ei ollut ihan paras mahdollinen. Kamera kuvaa kyllä still-kuvia, mutta suhteellisen kehnolla resoluutiolla. Lisäksi kuvien laatu on sangen heikko verrattuna huonoimpiinkaan näkemiini digikameroihin. Videokuvaa saa periaatteessa paremmalla laadulla, mutta kuva on televisiokuvan tapaan "lomitettu". Eli videokuvastakaan ei oikein voi irrottaa hyvälaatuisia still-kuvia blogiin liitettäväksi. Olen miettinyt josko pitäisi käydä ostoksilla hommaamassa jonkinlainen digipokkari, että saisi hiukan reissukuvia... se vaan aiheuttaisi ikävän kolon reissubudjettiin.

Mistä tulikin mieleeni... kyllä ihmetyttää kuinka täällä tulee jotenkin oudosti sniiduiltua, vaikka ei kai välttämättä mikään pakko olisikaan. Toisaalta - torstaina tuli ravintolassa ja T-paitakaupoilla kerralla tuhlattua enemmän rahaa kuin mitä hotellihuoneestani maksoin koko ensimmäisen viikon aikana... tämä siitäkin huolimatta, että ruoka ja juomahan täällä eivät maksa juuri mitään kotimaan hintoihin verrattuna - vaikkakin yöpymiskulut ovat viime reissusta kohonneet paikoitellen jopa kaksinkertaisiksi (tosin tähän suurin syy lienee siinä, että tällä kertaa ne halvimmat luukut joissa yleensä olen käynyt silmiäni ummistamassa ovat olleet täynnä ja olen joutunut menemään hieman tyyriimpiin mestoihin). Kuten sanottua, kyllä ihmetyttää.

Grillataan, chillataan ja jumitetaan

Toinen ilta Balilla, ja tokihan hulluna suomalaisena ehti jo tulla halu alkaa grillaamaan. Marko, raitis ja pygmit kävivät hakemassa Makrosta (paikallinen Citymarket tai tukku tjms.) kantoon kasan kanaa ja sikaa sekä jonkinlaisia mausteita ynnä muita lisukkeita ja kokoonnuimme Sidakaryaan tuttujen kämpille aiheuttamaan pahennusta naapurustossa.

Grillihiilet kärsivät yrityksen alkuvaiheessa pienoisesta suhteellisen ilmankosteuden aiheuttamasta sytytysongelmasta, mutta kyllä ne saatiin ottamaan liekki kun tarpeeksi isoa sytytintä käytettiin hyväksi. Kuvassa Tarkopygmi liekinheittimen kera - huom. mitään sytytysnesteitä olisi ollut ihan turha yrittää, joten niitä ei tullut käytettyä. Grillipöperö oli oikein hyvää.

Eilen kirjoittelin, että eihän mua mikään jetlag vaivaa... juu, ei vaivaa ei - paitsi keskiviikkona pikkasen. Aamulla heräsin sangen aikaisin, kävin pienoisella kävelylenkillä (yritän hiukan saada orientoiduttua uusiin maisemiin, joten olen kävellyt lyhyitä lenkkejä ymmärtääkseni missä mitäkin oikein on) ja palasin hotellille nauttimaan suomalaisen aamiaisen; muutamia oluita ja päänsärkytabletti. Tämän jälkeen sitten jo maistuikin kiinteäkin sapuska.

Ruokailun jälkeen iski järjetön väsymys. Meillä oli ollut suunnitelmana käydä Bonossa juhlistamassa parin suomalaispariskunnan matkan päätöstä, mutta päätin jättää tällä kertaa tämän kortin katsomatta ja vetäydyin kello viiden-kuuden välillä sängyn pohjalle nukkumaan väsymykseni pois. Pakkohan se on saada kello vedettyä paikalliseen aikaan jossain välissä.

Ylimääräisenä mainintana vielä, että kotomaasta kantautui korviini hieman ikäviä uutisia; ystävä monen vuoden takaa oli yllättäen lähtenyt viimeiselle matkalleen. Vilpitön osanottoni Tommille ja lapsille sekä kaikille muille kaipaamaan jääneille.